Tampereen Eläkeläiset ovat käyneet jo yli kymmenen vuoden ajan tapaamassa säännöllisesti TAKKissa suomen kieltä opiskelevia maahanmuuttaneita opiskelijoita.
TAKKissa oli vuonna 2011 pohdittu, miten maahanmuuttaneiden opetusta saataisiin mielenkiintoisemmaksi ja käytännönläheisemmäksi. Kielen opettajat kaipasivat sivustatukea ihmisiltä, joilla on työkokemusta ja paikallistuntemusta. Silloin keksittiin eläkeläiset, joilla on mahdollista tulla keskipäivälläkin tapaamaan opiskelijoita.
Siitä alkoi perinne, joka jatkuu yhä. Innostuneita ovat TAKKin opettajat, eri puolilta maailmaa tulleet maahanmuuttaneet sekä juttutuokioilla joka toinen viikko käyvä Tampereen Eläkeläisten ryhmä.
Opiskelijat haluavat puhua suomea
Laskimme, että me eläkeläiset olemme päässeet tapaamaan takuulla jo yli 2000 maahanmuuttanutta. Opiskelijat vaihtuvat melkein joka tapaamisella, mutta samoin ovat vaihtuneet myös varttuneemmat keskustelijat. Enää ei ole mukana yhtään ensimmäisiin keskusteluihin osallistunutta eläkeläistä. Uusia on kuitenkin koko ajan tulossa.
Suomeen ulkomailta muuttaneiden ei ole aina helppoa tottua suomalaiseen elämään ja oppia suomen kieltä. TAKKin TUVA-kurssille useimmat tulevat kotoutumiskurssien jälkeen. Silloin on oleskelulupa jo saatu ja tähtäimenä on työpaikka ja uusi elämä. Päämääränä on saavuttaa tietyn tason suomen kielen taito, jota ammatin opiskelu ja työ edellyttää.
Yleinen ongelma maahamme tulleiden ulkomaalaisten keskuudessa näyttää olevan se, että suomalaisiin on niin vaikea saada edes puheyhteyttä, ystävystymisestä puhumattakaan. Vaikeuksia lisäävät suomen kielen murteet, joita ihmiset puhuvat.
Usein käy niin, että keskustelua haluavat suomalaiset aloittavat heti puheen englanniksi, eivätkä edes kysy, osaisiko vieras suomea. Suomalaiset eivät usein huomaa sitäkään, etteivät kaikki maahamme muuttaneet osaa englantia. Suomi saattaa sujua paljon paremmin. Maahanmuuttaneilla onkin yksi toive suomalaisille: puhukaa meille suomea!
Yhteisillä tapaamisilla on innostava vaikutus
TAKKin kouluttajat Hanna Ypyä ja Henrietta Brunelli kertoivat huomanneensa eläkeläisten kanssa käytyjen keskustelujen tuoneen uutta innostusta opiskelijoihin. Siihen on monta syytä. Ehkä tärkeintä on se, että opiskelijat tuntevat kielen pänttäämisen tuloksena saavuttaneensa jotain. He huomaavat ymmärtävänsä tavallista suomea puhuvia ihmisiä ja tulevansa myös itse ymmärretyksi.
Tämän me eläkeläiskeskustelijatkin olemme usein huomanneet. Kun opiskelija on kovasti ponnistellen saanut kuulijan ymmärtämään, mitä hän haluaa sanoa ja sen lisäksi saanut ajatuksilleen vastakaikua, hänen kasvoistaan ja silmistään näkee heti, miten onnellinen hän on. Onnistumisen tunne on vaikean kielen opiskelijalle tärkeä. Se nostaa itsetuntoa ja innostaa jatkamaan. Oikea vastaus opettajalle tuntuu tietysti hyvältä mutta keskustelu ”oikean suomalaisen” kanssa tuo vielä lisää mielihyvää.
Keskustelunaiheet rönsyilevät haaveammateista sammakoihin
Eläkeläisten keskustelut maahanmuuttaneiden kanssa rönsyilevat usein maan ja taivaan välillä. Joskus valitaan aluksi teema, jota opiskelijat ovat tunneilla käsitelleet. Nopeasti kuitenkin aletaan puhua mistä tahansa. Aiheet voivat olla meille eläkeläisille yllättäviäkin. Opiskelijat kysyvät todella mitä tahansa ja se on tarkoituskin.
Koska opiskelijoiden tavoitteena on useimmiten saada työpaikka, heidän ammattitoiveensa on lähes aina yksi keskustelun aiheista. Myös ruoka on helppo keskustelun aihe, josta kaikilla on omia mielipiteitä. Tampereella kysymme usein, oletko maistanut mustaa makkaraa. Monet ovat, mutta eivät koskaan kaikki. Onhan se sen verran eksoottinen ruoka.
Kerran malesialainen opiskelija kysyi, mikä on minun lempiruokani. Taisin aloittaa lihapullista mutta päätin poiketa myös hänen ruoka-alueelleen. Kerroin, että pidän kovasti sammakon reisistä. Hän innostui aiheesta ja vertasimme pitkään kokemuksiamme.
Ryhmämme ukrainalainen ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä sana sammakko tarkoittaa. Malesialainen otti nopeasti kännykkänsä esille ja näytti sammakon kuvaa. Silloin koko joukko remahti niin äänekkääseen nauruun, että saman huoneen toisessa päässä keskustellut toinen ryhmä huomautti, ettekö voisi keskustella vähän hiljemmin.
Näin kuluu puolitoista tuntia nopeasti ja opettaja tulee huomauttamaan, että olisi jo aika lopettaa. Lähdemme hyvillä mielin kotiin ja moikkaamme uusille ystävillemme. Jules Vernen romaanissa maailman ympäri matkustettiin 80 päivässä. Me teimme sen taas puolessatoista tunnissa.
Pekka Lehtonen
Kirjoittaja on Tampereen Eläkeläiset ry:n jäsen. Kirjoitus on julkaistu alun perin Eläkeläiset -lehdessä joulukuussa 2024.
